Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina aloin puhumaan nimeltä mainitsemattoman rouvan kanssa siitä, miten tarvitsisin jonkun suunnittelemaan ruokailuni ja auttamaan suunnitelmallisen syömisen aloittamisessa. Kuului hullun ääni sohvan nurkasta: "No, mä kyl voisin. Käynks mä?" Niin syntyi ruokanatsi. Nimeltä mainitsemattomasta rouvasta tuli ruokanatsi, henkinen selkärankani.
Haluan laihtua, mutta haluan tehdä sen muuttamalla elintapojani. Siinä on vain pieniä muttia. Kuten arkielämäni. Kaaos kaaoksen perään. Kalenteri täynnä suunnitelmallisia merkintöjä, jotka kaatuvat kuin dominopalikat toinen toisensa perään niin että olen yleensä aina 5 - 30 minuuttia myöhässä. Kaikesta. Autoni muistuttaa sinkkuyksiötä. Näkee, mitä rouva on kuukauden aikana syönyt, kun katsoo uljaan citymaasturini lattialle.
Surullistahan tässä on, että jos vertaamme ruokanatsia ahveneen, nappasi tämä ahven jo valmiiksi mädäntyneen madon. Kunniakastahan tässä on, että ruokanatsi tietää jo ennestään paheideni summan.
Mutta niin. Näin alkoi ruokanatsin elämä. Lapseni kysyivät minulta: "Mitä? Onko se tullut hulluksi, kun se lupautui olemaan SUN ruokanatsi? Sehän on pimennyt täysin." Ja sitten ne pellavapäiset pienokaiset poistuivat pudistellen surullisesti päitään. Lemppari-läksyntarkistajakin oli tullut totaalisen hulluksi, ruokanatsiksi. Tervetuloa siis seuraamaan ruokanatsin ja allekirjoittaneen kamppailua minun ja armaiden kilojeni puolesta. Jos nämä tarinat eivät suo lohtua niin toivon mukaan ainakin kipeitä vatsalihaksia naurun merkeissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti